tiistai 22. marraskuuta 2011

Mistä uupuu vai puuttuuko mitään?

Tässä loppuvuotta elettäessä sain kummallisen päähänpistoksen hankkia itselleni koulutusta nimenomaan tältä agilityn saralta. Hain sekä valmentaja koulutukseen että itse valmennettavaksi....En kelvannut kumpaankaan.

Harrastusvuosia on takana ja vieläpä useammalla koiralla. Myönnän toki että edelleni varmasti sujahtavat ne onnekkaat, jotka ovat saaneet aloittaa agilityn sen rantautuessa Suomeen. Suotaneen se minulle anteeksi, mutta tulin vain viisi vuotta heidän jälkeensä kahdeksan vuoden iässä.
Onko koirani väärää rotua? Lapinkoiralla harvoin kansainvälisiä kisoja tavoitellaan, mutta jokainen joka meidät on nähnyt radalla voi sanoa että asennetta ei puutu. Kovaa mennään ja korkealle tähdätään. Meriittiäkin on kertynyt sen verran että meidät suurinosa kisakansasta tietää ja tuntee. Riddu on rotunsa ensimmäinen AVA, b-maajoukkue 2008 kokoonpanossa, nuorten SM-mitalit ja tämän vuoden karsinta nollat kasassa. Jos naamavärkkini sitten oli syynä, niin eipä ole paljoa tehtävissä. Tavallisella duunarilla kun ei plastiikkakirurgiaan ole varaa. Motivaatiosta ei ainakaan ollut puutetta, koska olin valmis ajamaan Helsinki-Haukipudas välimatkan pariin kertaan vielä normaalien kisakilometrien lisäksi.

Jotain meiltä puuttuu, jotain meissä on vialla. Olemme ilmeisesti liian hyviä, hulluja ja kunnianhimoisia, koska aiomme näyttää teille seuraavissa arvokisoissa.

Radalla nähdään!

torstai 13. lokakuuta 2011

Kisoja, ja isompia kisoja

Korkkasimme Riddun kanssa tämän kauden vauhdikkaasti Porvoossa ottamalla tuplanollat sijoituksilla 2. ja 3. Ei siis yhtään hullumpi alku neljän kuukauden tauon jälkeen. Myönnettäköön että ensimmäinen rata sinä päivänä olikin hylly, joka tuli viimeisessä  mutkassa. Koira kulkee erittäin hyvin ja ennen kaikkea innokkaasti. Toivottavasti se ei näkynyt katsomoon asti, mutta ohjaaja olisi halunnut varakeuhkot mukaan. Sen verran tuo "totaali-liikunta-kielto" näyttäisi vaikuttavan. Suunta on hyvä ja varokaa kanssakilpailijat, ensi kerralla emme aio aloittaa hopeasta.

MM-kisat olivat yhtä hulppeat kuin kuvittelinkin. Ranskaa en osannut sanaakaan, eikä  kukaan muukaan seurueestamme, mutta emme antaneet sen häiritä. Rahaa saimme kulutettua varmasti yhtä paljon kuin ahtereitamme katsomon muovipenkeissä. Tunnelma oli katossa aina alusta loppuun, ja tuli sieltä lopulta viimeiseltä radalta se mitalikin. Onnea Punssi&Tuulia. Se oli hienoa katsottavaa, ja jännittää sai kyllä koko rahan edestä.

Isoja karkeloita katsoessani tulee kova hinku päästä itsekin kokeilemaan. Miltä se oikeasti tuntuu juosta tuhatpäisen yleisön jännittäessä, tai miltä tuntuu kun astelee radalle katsomon hiljentyessä? eihän sitä tiedä ennen kuin kokeilee. Sinne tähdätään.

lauantai 3. syyskuuta 2011

kisata vai ei ?

Kisatako vai ei, ja milloin? Kuka osaa määritellä milloin on aika alkaa mitellä taitoja muita ja ennen kaikkea itseään vastaan. Jotkut sanovat etteivät aio koskaan kilpailla, miksi? Ei kilpaileminen välttämättä tarkoita koko elämänsä pyhittämistä lajille. Eikä kisamaksukaan ole hiuksia nostattava. Eivät kaikki tietenkään ole yhtä kunnianhimoisia eivätkä kilpailuhenkisiä. Kokeilematta ei kannata kuitenkaan jättää. Toki, kun annat pikkusormen se saattaa viedä koko käden.

Kisat ovat mielestäni ennen kaikkea hyvä testi koirakon taidoista. Ohjaaja saa kisoissa selkeän kuvan harjoitusta vaativista asioista ja osa niistä saattaa tulla myös yllätyksenä. Ohjaaja joutuu testaamaan omia hermojaan ja koiran paineensietokykyä. Kisapaikalla on monia elementtejä joita ei voida ennalta harjoitella ja kisojenkin olosuhteet vaihtelevat keskenään. Eikä kannata masentua, jos ennen unelman lailla käyttäytyvä koira tuntuukin ihan vieraalta. Luultavasti et sinäkään koiran silmissä käyttäydy normaalisti. Siispä onnea niille rohkeille jotka kisaamaan ryhtyvät, ja muistakaa "asenteella mutta ei vakavasti"

maanantai 4. heinäkuuta 2011

Motivaatiota ja suunnitelmia

Tämän viikonlopun tunnit pyhitettiin agilitylle. Kyseessä oli siis SAGIn leiri, jonne pääsin kuunteluoppilaaksi. Mari & Wiiva sitten treenasivat ja hikoilivat yhteensä neljän eri kouluttajan radoilla kahden päivän aikana. Itse toimin yleisenä kommentaattorina ja analysoin koirakoiden suorituksia. Olin varmasti yksi "pain in the ass", mutta ei kukaan mitään opi kommentista "sulla on kiva koira". Tuo lause on meille ikävän tuttu, mutta tänä viikonloppuna olivat kouluttajat tasokkaita. Radat olivat kaikki erilaisia, eri tyylisiä ja haastavia. Itse paloin halusta mennä treenaamaan omilla koirillani, mutta jouduin nyt kuitenki tyytymään katselijan rooliin.

Ulkopuolinen katselija on treenaamisen kannalta välttämätön. Jonkun katsoessa tulee suoriutumisen tarve. Ei ole enää samantekevää miten mennään vai mennäänkö ollenkaan. Kun vielä lisätään sekuntikello kuvaan on paketti valmis. Ohjaajien tulisi usemmin tehdä harjoituksissa kellotuksia . Sekuntikello on hyvä eri ohjauskuvioiden testaamiseksi: mikä ohjauskuvio sopii milloin mihinkin. Se on myös hyvä paineen luoja, jolloin ohjaaja voi treenata omia hermojaan esim. tulos tai ulos periaatteella.

torstai 16. kesäkuuta 2011

Tästä se lähtee

Elämä saattaa muuttua silmänräpäyksessä, ilman että sinulta kysytään lupaa. Se, miten näillä korteilla pelaat, on sinusta itsestäsi kiinni.

Nyt on sitten aikaa opetella ja hankkia uutta tietoa. Kirjaviisaus ei ole koskaan pahasta, toki yksin sillä ei pääse vielä pitkälle. Uudet ideat ovat aina tervetulleita, eikä niistä ole tämän "loman" jälkeen varmastikaan pulaa. Olen jo nyt ensimmäisellä viikolla tutustunut jos jonkinmoiseen agility-sivustoon, sekä lukenut uudempaa ja vanhempaa agilehteä, luonnollisesti myös eri maiden. Huonona puolena täytyy sanoa se, että samalla kun lukee artikkeleita, tulee usein myös kuolattua varusteita. Enemmän ja vähemmän tarpeellisia varusteita. Onneksi olen toistaiseksi onnistunut pidättäytymään kiusauksesta.